maanantai 17. syyskuuta 2012

Strepsils pelastaa päivän

Viikkoon mahtui nuppijumppaa, treeniä, kisaa ja megalomaanista lenssua. Saatiin Vappu Alatalo kertomaan psyykkisestä valmentautumisesta, ja tuo valmennuksen osa-alue kyllä kiehtoo mua kovasti. Omalla vireellä ja tahdonvoimalla on uskomaton voima, mutta se lienee ihan oman postauksen arvoinen juttu.

Tahdonvoimaa ja paljon pastilleja tarvittiin, jotta kykenin Tuulian treeniin tiistaina. Pää täynnä räkää, kaktus kurkussa ja kaksi päivää äänettömänä pihisseenä oli silti päästävä treenaamaan. Motivaatiota huipussaan vai silkkaa tyhmyyttä, tiedä siitä. Hengissä selvisin, mutta olo oli aika noh, vetelä. Mutta nyt on testattu, että kipeenäkin pystyy aksaamaan, jotenkuten. En silti suosittele kenellekään.



Lauantaina oli vuorossa kisat Liedossa. Muistin ottaa kisakirjan, rokotukset ja Strepsilsit. Sinne nyt vaan oli mentävä, kun samaan kisaan osallistui kolme sukupolvea; Stella, Stellan äiti ja Stellan mummo. Tulokset ei meidän osalta olleet huimia, mutta läheltähän se usein liippaa ja ihan tyytyväinen olen noihin ratoihin. Paljon onnistumisia ja sitten ne väärät putkenpäät :D Viimeiseltä radalta tulos10 (kepit ja okseri) ja noista huolimatta +kontaktilla härkkiminen olis aika riittänyt että sinänsä luo sekin toivoa. Okserin otan kyllä nyt oikeesti treeniin ja ehkä olis syytä olla tekemättä hätäisiä valsseja siihen eteen.


Kisaviikonlopun kruunasi kyllä Kaitsun ja Fridan hieno nollatulos sunnuntaina, huiman hieno suoritus!!! Vieläkin hymyilyttää :)



sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Show jatkukoon

A virhepisteet: 5 aika: 44,6s ihanne: 40s
B hyl aika: 36,45 ihanne: 37s
C virhepisteet: 0 aika: 32,14s ihanne: 33s nopeus 3,89s
tuomari: Leena Rantamäki-Lahtinen


Nuppimaakarin iskostamalla "epäonnistumisia ei ole" -tematiikalla lähdettiin ennakkoluulottomasti kokeilemaan toisia kolmosen kisoja. Aikainen klo. 10:00 lähtö ei varmaankaan meidän kultakutrille sopinut vaan rakin sai kantaa autoon. Frida nukkui kauneusunensa autossa ja Vantaalla häkistä ponnistikin kohtalaisen reipas spanieli. Koiran kiva vire ja helpohkot radat oli juurikin sellainen yhdistelmä jota kaivattiin oman kisamotivaation nostattamiseksi.

Viimeiseltä hypäriltä saatu nolla kruunasi luonnollisesti päivän. Itse rata koostui parista suorasta joille pääsi kivasti vedettämään koiraa. Suorituksen jälkeen ohjaajan hyperventilointi oli sen verran voimaksta että takaraivoon iskostui fiilis "sikanopeasta" radasta. Keski-ikäistyvän toimistotyöntekijän ja tuloslistan käsitys todellisuudesta ei nyt kuitenkaan ole ihan synkassa, mutta hyvä fiilis kuitenkin jäi pinnalle päälimmäisenä. Varsinaiset agilityradatkaan eivät olleet meille yhtään pöllömpiä. A -radalla pieni haahuilu tuotti kiellon ja 3s yliaikaa, B -radalla puomin jälkeinen "varmistelu" (loikkas silti)tuotti huonon linjan pituudelle jonka myötä toka vika helpohko este jäi välistä. Viimeisen loppusuoran tsekkaaminen huolella rataantutustumisessa on ihan yliarvostettua. Suurin saavutus lienee se kun hain Fridan kanssa buffetista leivän ja kahvia eikä koiran kitaan päätynyt buffan pöydältä saati ohjaajan kädestä mitään ylimääräistä. Ruusukkeen paikka?

Treenit jatkuu entiseen malliin. Kontaktit on ja pysyy ongelmana. Vähentäisikö vitosia jos opettaisi koiralle kontaktikäskyn kaksiosaisena, tyyliin: puomi - koske. Nyt olen lähtenyt siitä olettamuksesta, että maailman viisain koirarotu kyllä tajuaa mitä pitää tehdä kun sanoo käskyn yksiosaisena. Ehkä se vaan unohtaa hommansa kisoissa...

maanantai 3. syyskuuta 2012

Syysskabat Purinalla


Olipahan iltapäivä Purinalla. Onneksi sain Kaitsun mukaan, joka kiitettävästi handlasi niin Helsingin liikennejärjestelyt kuin muutkin apumiehen kisavelvoitteetkin. Bonuksena pääsi katsomaan livenä huippujen ratasuorituksia, reilua siis kaikinpuolin. Meillä oli kolme rataa ja ne oli kyllä kaukana täydellisistä, joka radalla olin enemmän tai vähemmän askeleen jäljessä sieltä missä piti ja rataantutustumisien jälkeen ei suunnitelmat olleet ihan veteen piirrettyjä. Mutta kyllä joskus vähemmän täydellisellä radallakin voi pärjätä ja vieläpä hyvin.

Eka rata oli kroatialaisen Goranin käsialaa. Ihan mielenkiintoinen, pituus 200m ja etenemä vaatimattomat 4,5m/s. Rimat oli tapissa ja muuriakin mittailtiin pitkään, korkealta näytti mutta sama se oli kaikille. Alussa jätin koiran vähän väärään paikkaan ja töpinöissäni annoin lähtökäskyn kun oma sijoittautuminen oli vielä vaiheessa ja hups! Sieltähän se koira tuli ja hyppäs tokan hypyn väärään suuntaan. Tiukka paikka oli putkien jälkeinen okseri-hyppykimara, oikealla ennakoinnilla olisin kyllä kerennyt sen valssinkin tekemään eikä olis tarvinnut rykäistä huonoa persjättöä siihen. Tuossa sai kyllä juosta! Yritin muistaa jotain ohjatakin, ehkä Stella luki ajatuksia koska ei tuosta huitomisesta voi mitään selvää saada. Okserista rima lenteli, tulipahan mieleen että ollaankohan koskaan okseria edes treenattu. 

Toka rata oli itävaltalaisen Friedin agirata. Mietin kovin tuota puominjälkeistä elämää, ja ajattelin turvautua tuollaiseen "helppo nolla" vaihtoehtoon. Ei ihan mennyt niinkuin strömsöössä. Täytyy kokeilla tuota vielä ja muitakin ohjausvaihtoehtoja hyppysuoran takaakiertoon, poispäinkääntö olisi ehkä syytä opetella kunnolla jatkoa ajatellen. Mutta kyllä nää ulkomaan tuomarit ainakin oksereista tykkää, niitä tuntui tulevan kokoajan eteen. Lentokeinu tuli puskista! Kisavire on näköjään eri kuin treenivire.

Kolmas rata oli Muotkan agirata. Vähän varmisteluksi meni ja ohjaukset oli välillä hiukan hätäisiä. Mutta sen niin väliä sillä ratavirheitä ei tullut, aika oli ihan hyvä ja uskomatonta mutta totta se riitti tälläkertaa ykköspallille! Huh huh! Että me voitettiin medi3 virallinen kisa! Saatiin agilitysertifikaatti! Melkein kyynel vierähti kun tuloslistalta asian tajusin (mutta ei nyt sentään). Mutta olihan upea fiilis palkintopallilla ja on vieläkin. Ylpeä olen itsestäni ja koirasta joka aina antaa kaikkensa ja myös kaikista taustajoukoista jotka ovat edesauttaneet yhden unelman toteutumista. Kiitos!